Jotenkin nämä keväät koituvat aina meikäläisen kohtaloksi. Joku varmaan muistaakin, kun kolme vuotta sitten vietin vapun keuhkokuumeen kourissa terveyskeskuksen vuodeosastolla? Ja kaksi vuotta sittenhän onnistuin katkomaan nilkkani ja taas oli sairaalareissu edessä - huhtikuun lopulla.
Kaikki alkoi eilen illalla, kun tein lähtöä kouluun. Kävin ennen lähtöä vessassa, jossa ihan yks kaks iski aivan järkyttävä, sykkivä päänsärky. Kipu oli jotain sanoin kuvaamattoman kamalaa! En pystynyt kuin valittamaan ja pitämään päästä kaksin käsin kiinni. Ensimmäinen ajatus oli se, että nytkö losahtaa verisuoni päässä. Kun kipu hieman hellitti, jätti se jälkeensä otsa- ja niskakivun ja tuskan hien. Sanoin miehelle, että soittaa päivystykseen ja hän teki työtä käskettyä.
Päivystyksestä kyseltiin kaikenlaista, kuten roikkuuko jompi kumpi puoli kasvoista, näkyykö sahalaitakuviota, puutuuko mikään paikka, onko huono olo jne. Mitään noista edellä mainituista mulla ei ollut, ainoastaan se helvetillinen päänsärky. Mies sai ohjeet antaa mulle särkylääkettä ja jos se ei tunnin aikana auta, kävi käsky tulla päivystykseen vaikka ambulanssilla. Niinpä huitaisin sisuksiin tonnisen Panadolin ja jäin ootolle.
Kuten arvata saattoi, eihän siitä Panadolista ollut mitään hyötyä! Ambulanssilla en päivystykseen lähtenyt, vaan hätyytin naapurin kyytimään. Triageen ei mua ennen ollut onneksi, kuin kaksi joista toinen oli jo triage-hoitajan luona. Kun pääsin hoitajan arvioitavaksi, kyseli hän kaiken maailman perussetit, kuten kivun asteen, jos 0 on "ei kipua" ja 10 "suurin mahdollinen kuvittelevani kipu", jota vertaan aina synnytyskipuihin (koska se on suurin ikinä tuntemani kipu). Tuossa vaiheessa luokittelin kivun määräksi 4 tai 5, mutta mainitsin kyllä triage-hoitajalle, että alkaessa kipu oli varmasti 11.
Siitä matka jatkui terveyskeskusten yhteispäivystykseen ja pääsinkin melkein saman tien pötkölleni. Hoitaja mittasi verenpaineet, -sokerin, kuumeen, kyseli ja tunnusteli. Hetken sitten odotin lääkäriä, joka tutki hoitajan antamat tiedot, kyseli vähän lisää ja totesi sitten passittavansa mut neurologian päivystykseen. Siellä sain taas lauman ihmisiä häärimään ympärilleni. Labran täti tuli ottamaan verikokeita ja hoitaja viritteli mut kiinni koneeseen, joka mittasi happisaturaatiota ja verenpainetta. Lisäksi otettiin EKG. Niin ja laitettiin kanyyli käsivarteen (on muuten oikeasti hyvä paikka kanyylille!). Lääkäri kävi jutulla ja sanoi lähettävänsä mut pään tietokonekuvaukseen sekä kaulan suonien varjoainekuviin.
Hetken kuluttua mut kärrättiin sängyllä paikkaan X, eli tuonne kuvauksiin. Koska olin luopunut jo paidasta verikokeiden ottamisen yhteydessä ja saanut hoitajalta päälleni peiton, täällä piti riisua myös rintsikat niiden sisältämien hakasten vuoksi. Kuvaaminen oli ihan läpihuutojuttu. Makasin laverilla, joka liikkui edes takaisin ison, ikään kuin renkaan sisään ja pään kohdalla pyöri hurjaa vauhtia joku juttu, siis siinä renkaassa. Sitten "ohjaamosta" kerrottiin, että ruiskuttavat varjoainetta, saattaa tuntua vähän lämpimältä.
"Vähän lämpimältä" oli allekirjoittaneen kohdalla lievä ilmaisu! Ilmeisesti jokainen reagoi yksilöllisesti siihen aineeseen, mutta mulla oli hetken tunne, että koko torso on tulessa. Mutta tunne ei tosiaan kauan kestänyt, oli vaan aika villi kokemus tuokin. Sitten pääsin takaisin päivystyksen tiloihin ja taas odoteltiin. Lisää kokeita ja tutkimuksia tarvittiin, koska pääsärky oli ja pysyi, vaikkakin helpotti makuulla ollessa. Seuraavaksi oli edessä likvor, eli selkäydinnesteen näytteen otto...
Istuin sängyn reunalla, selkä mahdollisimman pyöreänä ja lääkäri työnsi neulan jonnekin selkänikamien väliin, jotta hoitaja pääsi ottamaan tuota nestettä. Ei se varsinaisesti sattunut, tietysti neula pisti vähän, mutta ei se mitenkään kivallekaan tuntunut. Etenkin, kun lääkäri liikutti neulaa, se teki aika häijyä. Likvornäytteen tuloksia piti odotella reilu tunti. Otsa- ja niskasärky oli jotain jäätävää, johtuen istumisesta, mutta onneksi sain - ensimmäisen kerran koko illan aikana - särkylääkettä.
Tuosta likvorista etsittiin siis mikroskoopilla punasoluja. Punasolut selkäydinnesteessä viittaavat aivoverenvuotoon, minkä oireisiin kuuluu juurikin nopeasti alkanut, kova päänsärky. Niinpä niin, etsittiin siis aivoverenvuotoa, -veritulppaa tai pullistumaa suonessa. Täytyy myöntää, että aina kun oli odotteluaikaa, tuli siinä mietiskeltyä yhtä ja toista. Moni asia sai ihan uuden merkityksen, päälimmäisenä tietysti itse elämä. No mutta, tulokset tulivat ja olivat hyvät. 250 punasolua, alle 1000 on ihan normaalia, koska pistettäessä nesteeseen tulee aina vähän verta. Varmuuden vuoksi lääkäri otti mut osastolle yöksi.
Pääsin huoneeseen ehkä n. puoli 2 yöllä. Olin ihan poikki, vähän torkkunut jo päivystyksenkin puolella, syönyt en ollut sitten iltapäivän jälkeen ja suukin oli kuiva, kuin rekkamiehen rukkanen. Tarjosi se hoitaja mulle jotain syötävää, mutta halusin vain päästä nukkumaan. Kolme tuntia nukuin ja sitten heräsin johonkin. Nousin varovasti, oloa tunnustellen, ylös ja kävin huussissa. Ei pääsärkyä... Seuraavan kerran heräsin puolen seitsemän aikoihin, kun yökkö kävi vielä mittaamassa lämpöä ja verenpainetta.
Päivä meni pötkötellessä ja välillä ihan nukkuessakin, osastolla. Lääkäri, joka käsittääkseni oli neurologi, pyysi konsultaatioapua kollegoiltaan KYSistä. Lekuri oli myös vähän sitä mieltä, että likvornäyte oli otettu ehkä ns. liian pian oireiden alkamisesta, mutta halusi kuitenkin saada mielipiteen kuopiolaisilta. Pari tuntia siinä vierähti odotellessa tuomiota. No, KYSin lääkäritkään eivät olleet löytäneet kuvista mitään poikkeavaa - ei vuotoja, pullistumia, tukoksia tms., ja sain lääkäriltä luvan lähteä kotiin. KYSin kolleegio tutkii matskuja vielä huomenna isommalla porukalla ja lääkäri soittelee sitten mulle päin.
Näillä mennään, kipu on enää korkeintaan pienen pientä jomotusta, joka häipyy kyllä Buranalla. Toivotaaan, ettei kuopiolaisetkaan tee mitään löydöksiä ja kivun syy oli jokin muu, kuin vakava aivoperäinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti